Tutkijoiden tieteellinen elinkaari
Tähtitieteilijät saavuttavat kouluttautuessaan ja alallaan työskennellessään erityislaatuisen osaamiskokonaisuuden. Tieteentekemisen perustaitojen lisäksi he oppivat monenlaisia asioita, jotka ovat oleellisia suurelle osalle tähtitieteilijöistä. Kyse ei kuitenkaan ole osaamisesta kaukoputkeen tiirailussa tai tähtikuvioiden tuntemuksessa, vaan modernin aikakauden teknisistä taidoista, jotka ovat sovellettavissa monilla aloilla.
Tähtitieteilijät osaavat esimerkiksi rakentaa monenlaisia automaattiseen aineistojen käsittelyyn ja visualisointiin tarvittavia ohjelmistoja. He voivat huolehtia tietojärjestelmistä ja niiden tarvitsemista laitteistoista. He voivat toimia suunnittelemassa ja toteuttamassa tieteellistä laskentaa vaativia monimutkaisia asiantuntijatehtäviä. He osaavat laskea ennusteita ja arvioita, sekä todennäköisyyksiä ja tilastoja. Tähtitieteilijät osaavat mallintaa kompleksisia järjestelmiä, hallita epävarmuuksia ja tuottaa havainnollisia, visuaalisia koosteita. He ovat loistavia raportoimaan ja kirjoittamaan tarkkoja kuvauksia monimutkaisistakin kokonaisuuksista ja osaavat tarttua olennaisiin asioihin epäolennaisuuksien viidakossa. Tähtitieteilijät ovat oleellisesti fyysikoita, jotka osaavat niin tietojenkäsittelyä kuin monimutkaista matematiikkaakin, ymmärtävät kemiasta ja elektroniikasta, ja kykenevät rakentamaan niin ohjelmistoja kuin laitteitakin. Vaikka jokaisella tähtitieteilijällä onkin hyvin omintakeinen osaaminen ja kokemus, he ovat myös nopeita oppimaan uutta ja hallitsemaan suuria asiakokonaisuuksia tehden työtä mainiosti niin yksin kuin suurissa tutkimusryhmien verkostoissakin.
Sellaisella osaamisella on kysyntää. Siksi tähtitieteilijöillä ei ole ylittämättömiä ongelmia työllistymisensä kanssa yliopistojen tutkijankammioiden ulkopuolella. Eikä ole ihme, että monet heistä haluavatkin moninkertaistaa vaatimattomat palkkansa yksityisellä sektorilla saaden samalla vakaan ja turvatun taloudellisen tilanteen, pitkät lomat ja mahdollisuuden tehdä tulevaisuudensuunnitelmia vailla ainaista epävarmuutta siitä, millä maksaa edes vuokra määräaikaisen rahoituksen päättyessä. Kannustimet jättää tutkimus ja siirtyä tuottamaan kaupallisesti myytäviä hyödykkeitä ovat suuria, eivätkä tähtitieteilijät ole niille immuuneja. He ovat vain ihmisiä, ja heidän valintansa jättää tieteellinen perustutkimus ja yliopistot voi olla hyvinkin ymmärrettävä. On silti sääli nähdä, miten vuosikausien aikana hankittu osaaminen ja kokemus jää hyödyntämättä tutkijan siirtyessä vaikkapa hallinnollisten tehtävien pariin tai kokonaan toiselle alalle.
Toimittuani lähes kaksi vuosikymmentä ammattitutkijana, olen nähnyt läheltä, kun kokeneetkin tutkijat jättävät yliopistomaailman ja lähtevät kohti keveämpiä haasteita. Monet kollegani ovat vuosien saatossa hylänneet alan, jota rakastavat, ja joka on antanut heille mahdollisuuden tavoitella unelmiaan. He ovat halunneet saavuttaa uutta tietoa, saada selville universumin salaisuuksia ja kertoa niistä ensimmäisenä koko maailmalle. Ja lopulta he ovat jättäneet tieteen ja toimimisen ammattitutkijana ja tyytyneet tavoittelemaan maallisempia tai käsinkosketeltavampia asioita. Sellaisia kuin oman perheen vakaa taloudellinen tilanne tai mahdollisuus suunnitella omaa tulevaisuutta. Tai vain oma henkinen hyvinvointi. Asiasta on kuitenkin ollut saatavilla vain hyvin hajanaista tutkimustietoa, ja on ollut vaikeaa arvioida kuinka kauan tutkijat tyypillisesti viihtyvät akateemisilla urapoluillaan. Tuore tutkimus valaisee tutkijoden urapolkuja hyvin käsinkosketeltavalla tavalla tieteen, teknologian, insinööritieteiden ja matematiikan saralla.
Tutkijoiden puoliintumisaika
Radioaktiivisilla aineilla on puoliintumisaikansa. Kyse on fyysikoiden tavasta vertailla eri alkuaineiden radioaktiivista hajoamista laskemalla niiden tunnettuun hajoamistodennäköisyyteen perustuen kuinka kauan kestää, että puolet aineen atomeista on kokenut radioaktiivisen hajoamisen. Puoliintumisajan jälkeen alkuperäisen aineen atomeita on jäljellä puolet, toisen puolen muunnuttua toisiksi aineiksi. Se toimii hyvänä analogiana puhuttaessa tieteellisen uran kestosta. Voimme esimerkiksi koettaa määrittää kuinka kauan kestää, että puolet tieteellisen uransa aloittaneista tutkijoista on jättänyt tutkimuksen teon ja siirtynyt muihin tehtäviin. Puolalaistutkijat Marek Kwiek ja Lukasz Szymula onnistuivatkin toteuttamaan juuri sellaisen määrityksen perustuen siihen, kuinka monelta vuodelta tutkijoilla on tieteellisiä julkaisuja. Jos ensimmäisenä vuotena pitää sitä vuotta, kun tutkija julkaisee ensimmäisen tieteellisen tutkimuksensa, yksin tai osana ryhmää, voidana katsoa julkaistujen tutkimusten tilastoja ja selvittää minkä vuoden jälkeen kyseinen tutkija ei enää esiinny tieteellisessä kirjallisuudessa. Siitä saadaan määritettyä karkeasti tieteellisen uran kesto.
Määrityksessä on luonnollisesti useita ongelmia. Monen tutkijan tieteellinne ura alkaa kauan ennen ensimmäisen tieteellisen julkaisun ilmestymistä, ja vastaavasti, monen ura päättyy jopa vuosia ennen vimeisen julkaisun ilmestymistä, koska tieteessä julkaisuaikataulut saattavat venyä jopa useiksi vuosiksi. On tavallista, että tuoreissa julkaisuissa esiintyy jopa sellaisten tutkijoiden nimiä, jotka ovat jo kuolleet vuosia aiemmin, koska he kuintenkin antoivat kyseiselle tutkimukselle oman panoksensa vielä eläessään. Lisäksi moni tieteellinen ura saattaa päättyä jo ennen ensimmäistäkään tieteellistä julkaisua, koska akateemisessa maailmassa tutkimusrahoituksen saaminen ja työpaikat ovat harvinaista herkkua, jota ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Ehkä rahoitusta ei saa, ellei kykene osoittamaan kyvykkyyttään julkaisujen muodossa. Sellaisia taas ei välttämättä ole mahdollisuuksia saada valmiiksi päivätyön ohella, vailla tutkimusrahoitusta.
Kwiekin ja Szymulan tulosten mukaan tutkijoiden puoliintumisaika on kuitenkin konkreettinen suure ja lukuarvoltaan noin 10 vuotta. Se ei ole aivan niin matala, kuin pahimmissa arvioissa on ounasteltu, mutta osoittaa kuitenkin vääjäämättä, että lukemattomien tutkijoiden tieteelliset urat jäävät auttamatta torsoiksi ja pitkäkään yli vuosikymmenen aikana saavutettu tutkimuskokemus ei tee uran jatkumisesta paljoakaan sen todennäköisempää kuin muutaman vuoden jälkeen, väitöskirjan juuri valmistuttua. Kukaan ei tietenkään oleta jokaisen tai edes suurimman osan tutkijakoulutuksen saaneista jäävän akateemiseen maailmaan mutta vauhti, jolla kokeneetkin tutkijat hylkäävät perustutkimuksen vielä 15 vuoden jälkeenkin on merkki raskaista rakenteellisista ongelmista.
Toinen puolalaistutkijoiden löytö liittyy tieteellisten urien sukupuoliriippuvuuteen. Puolet naistutkijoista nimittäin jättää julkaisemisen ja siten tieteenteon jo kahdeksan vuoden kuluessa, kun miestutkijoista puolet karsiutuu pois vasta kahdessatoista vuodessa. Vaikka lukemissa on tieteenalakohtaisia ja maakohtaisia vaihteluita — tutkijoiden tuottama mainio työkalu tulosten tarkasteluun auttaa hahmottamaan asiaa — tulos on selvä. Naisilta tieteellinen ura perustutkimuksen parissa jää useammin lyhyeksi kuin miehiltä. Positiivista kehitystä kuitenkin tapahtuu. Sukupuolten väliset erot ovat hiljalleen kaventumassa, ja ilokseni huomaan tuloksista, että fysikaalisissa tieteissä, joihin tähtitiedekin kuuluu, erot on saatu lähes eliminoitua, vaikka naisten määrä onkin edelleen miehiä huomattavasti vähäisempi. Naiset eivät siis hakeudu fysikaalisten tieteiden pariin yhtä suurella todennäköisyydellä kuin miehet, mutta jos he hakeutuvat, he pysyvät tutkimuksen parissa yhtä pitkään. Pahimpia sukupuolten väliset erot julkaisevana tutkijana pysymisessä ovat nykyisellään biotieteissä (Kuva 2.).
Pelkkä julkaisujen tuijottaminen ei auta tarkastelemaan taustalla vaikuttavia syitä. Syitä onkin tutkittu useissa kyselytutkimuksissa, ja pääpiirteittäin tutkijat kaikkialla jättävät perustutkimuksen samoista syistä. Taustalla vaikuttavat niin perhesyyt kuin vakituisen, paremmin palkatun työn tavoittelu ainaisen akateemisen epävarmuuden ja verrattaen heikon palkkauksen sijaan. Syyt ovat aivan ilmeisiä, ja mainiosti jokaisen akateemisessa maailmassa työskentelevän tiedossa. Niihin vain ei voi puuttua puuttumatta rahoitusmalleihin ja luopumatta ainaisesta poliitikkojen vaatimuksesta kilpailla verissä päin niistä vähistä tiederahoituksen murusista, joita heidän miljardibudjeteistaan akateemiseen maailmaan putoaa. Tieteellisen julkaisupolitiikan negatiivinen vaikutus tieteeseen ja tutkijoiden toimintaan ei sekään ole salaisuus, mutta siihenkin puuttuminen vaatisi suurten tieteen julkaisuyhtiöiden valtavien liikevoittojen poistamista ja siirtämistä itse tieteellisen työskentelyn resursseiksi. Sekin siis vaatisi poliittisia ratkaisuja.
Akateeminen maailma kuluttaa jäsenensä loppuun, jauhaa heidä palasiksi, roikottaa heitä löysässä hirressä, ja vaatii sitten kilpailemaan katoavista resursseista verissä päin. Puolet yliopistojen henkilöstöstä miettiikin jatkuvasti siirtymistä pois yliopistomaailmasta. Tilanne on tietenkin haitallinen niin innovaatioiden kuin pitkäjänteisen perustutkimuksenkin näkökulmasta. Kaikkein raainta se on kuitenkin ihmisille itselleen. Jos on omistautunut tieteelle ja omaksunut tieteen edistämisen — tutkijuuden — osaksi omaa identiteettiään, ei yliopistomaailmasta pakeneminen välttämättä ole enää realistinen mahdollisuus. Edes osittain vapaata perustutkimusta kun ei tehdä oikein missään muualla. Sen tien päässä taas odottaa niin kovin monelle perusteellinen loppuunpalaminen ja uran loppuminen terveydellisten ja muiden ongelmien taakan alle. Silloin menetämme yhteiskuntana valtavat määrät korkein kustannuksin luotua ja rakennettua osaamista ja ymmärrystä, jonka hyödyntäminen olisi vaatinut enää vain hyvin pieniä taloudellisia lisäresursseja.